Varsinkin näillä ankeammilla retkillä tulee päivittäin ihmetelleeksi, miksi kotioloihin on niin vaikea tyytyä. Ajatella, saa keittää aamupuuroa liedellä ja syödä sen lautaselta lämpimässä istualtaan sen sijaan että mättää puuroa Trangian kattilasta naamaansa hyppien samalla jalalta toiselle, jotta pakkanen ei pureskelisi märissä huopavuorisaappaissa kärvisteleviä varpaita.
Kai vanhemmiten tulee mukavuudenhaluisemmaksi, ainakin niin monet toteavat omalla kohdallaan. Tämä retki on ainakin opettanut minulle, että ei enää koskaan hiihtovaellukselle, jollei ainakin kaksi näistä ehdoista täyty:
On voitava hiihtää pääosin muuta kuin tieuraa.
Ei tällaisia pakkasia.
Valoisan ajan on oltava pitempi. Ei mitään joulupukkivaelluksia.
On oltava polttopuuta saatavilla.
Lunta on oltava riittävästi, mielellään kantavaa.
Tietysti näissä oloissa, kun yksikään ehdoista ei täyty, saa hiihdellä rauhassa yksin, mutta kyllä niitä muita retkeilijöitä sietää, kunhan ei aivan mene hiihtolomalla Saariselälle.
Toinen vaihtoehto on opetella tyytyväiseksi ja pysyä kotona. En vain osaa. Se jokin, kuviteltu mutta sydämessä todellinen, käskee liikkeelle. Jossain on jotain, mitä kohti haluan kulkea. Voisiko sen tavoittaa tantrajoogalla tai humanitaarisella työllä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mikset sinä hyvä mies tee tulia, sinähän hiihdät koko ajan polttopuiden keskellä? Mikään ei myöskään pakota hiihtämään tieuraa. Jos lähtee tammikuussa on kylmää ja pimeää.
VastaaPoistaVierivä kivi ei sammaloidu.
VastaaPoistaVieriessään se tosin kärsii nälkää, kylmää ja muita kurjuuksia.