Ylikiimingin Joki-Kokkoon on kartalle merkitty laavu. Olisikohan siellä puita? Saisi makuupussin ja saappaiden huopavuoret kuiviksi. Laskeskelen mielekkäitä päivämatkoja.
Lämmitän kattilassa pesuvettä. Illalla odottaa se horror, että on mentävä alastomana pihalle pakkaseen ja peseydyttyvä sen minkä pystyy. Eilen makuupussiin mennessä huomasin olevani suorastaan limainen kahden päivän uurastuksen jäljiltä.
Sen olen nyt ollut oppivinani, ettei näitä retkiä ole mielekästä tehdä, jolleivät ne jollakin tavoin kuohkeuta mieltä. Jos ne vain junttaavat mielen entistä tiukemmaksi, hedelmättömämmäksi, armottomammaksi ja toivottomammaksi, niistä on vain harmia.
Etukäteen ei vain voi tietää, toimiiko kevätkyntö tällä kertaa vai ei. Tällekin retkelle lähtiessä ajattelin, että totta kai se toimii, ja osaanhan minä jo hiihdon. Paskat. Osaan selvitä hengissä ja kärsiä, siinä tärkeimmät. Kuohkeutumisesta on nyt vasta aavistus, eikä siitä kannata pitää meteliä, jottei se säiky tiehensä. Nyt näkyy akku loppuvan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minäkin joskus ajattelin nämä samat kuviot lävitse. Mikä järki siinä on tehdä vaelluksista kärsimysnäytelmiä? Vuodenvaihteen pakkasissa ja tuiskuissa köllöttelen sisällä lämpimässä ja suunnittelen kesän lämpimiä retkiä mukaville alueille.
VastaaPoistaJoillakin meistä on lähtemisen, vaivannäön ja itsekidutuksen pakko geeneihin kirjoitettu. Vähän aikaa sietää mukavaa ja helppoa olemista, sitten sisin piiskaa taas liikkeelle. Rauhaa, ainakaan kovin kestävänsorttista, ei tietenkään saa missään eikä milloinkaan, se onneksi on jo näille i’ille opittu.
VastaaPoista