Vasta- ja myötämäkeä

Pakkanen söi kännykän akun niin, että omasta lärvistä otettu kuva jäi viimeiseksi, mikä oli vahinko paitsi lärvin puuttuvien kauneusarvojen vuoksi, ennenkaikkea siksi, että auringonlasku ja sitä seuraava hämärä lumisessa vaaramaisemassa olivat poikkeuksellisen hienoja. Sellaisia valoja, värejä ja perspektiivejä, jotka herättävät tunteita, joilla voimakkuudestaan huolimatta ei oikein ole nimiä.

Puolikuu valaisi taivallusta vaaroja ylös ja alas pakkasen kiristyessä hiljalleen. Muistelin tähtikuvioitten nimiä ja muotoilin mielessäni virkettä, jolla kysyisin yösijaa. Kainuussa kuulemma on vielä tapana kulkijalle sellainen antaa. Kahdessa talossa oli valot, mutta ajattelin, ettei ihan vielä. Sitten ei juuri tullutkaan taloja, eikä varsinkaan valoja. Ei edes koira haukkunut missään. Syrjäseuduilla on talvipakkasella todella hiljaista.

Lopulta häämötti vaaran laella valoja, punnersin mäen ylös, koputin ovelle ja lausuin muotoilemani virkkeen, tai jotain sinne päin. Nyt on syöty pottukukkoa, saunottu, katsottu telkkarista säätiedotus joka lupaa juuri tänne 30 asteen pakkasia, ja kiivetty yläkertaan nukkumaan. En tiedä, miten ilmaisisin kiitollisuuteni määrän. Ehkä asukkaat tajuavat sen olosuhteiden perusteella. Tällainen pakkasjakso on kuulemma ollut viimeksi 11 vuotta sitten.

Ylimääräinen ilonaihe on se, että kirpparilta eurolla ostettu haalari on tähän mennessä paras hiihtovaatteeni. Se muistuttaa huutomerkkinä siitä, ettei rahojaan tarvitse aina kantaa kalleimpaan kauppaan.